Ryan Juan-Pablo Rivera Galloway

• 34-vuotias
• Syntynyt Floridan Hollywoodissa, oli maailmanlopun aikaan Syyriassa.
• Varusteina SEAL M91A2 -kivääri ja veitsi.
• 188/100. Kolmannen polven kuubalainen. Iho päivettynyt. Vaatetuksena laivaston aavikkovarusteet.
• Face claim Gonçalo Teixeira

Tarinatuokio

Kuvittele paskin mahdollinen tilanne minkä voit.

Hyvä.

Kerro se 37:llä ja löydät itsesi maailmanlopun jälkeisestä maailmasta roikkumasta laskuvarjon varassa puusta mantereelta joka voi käytännössä olla ihan mikä tahansa. Se on paskin mahdollinen tilanne.

Siinä tilanteessa on helvetin helppo jälkiviisastella. Ajatusten voi vaikka antaa ajelehtia seuraavien teemojen ympärillä:

- Tässä tilanteessa ei oltaisi, mikäli en olisi ikinä lähtenyt Syyriaan.
- Tässä tilanteessa ei oltaisi, mikäli en olisi koskaan liittynyt armeijaan.
- Tässä tilanteessa ei oltaisi, mikäli en olisi koskaan ajautunut niin kestämättömään kriisitilanteeseen (ex-)vaimoni kanssa, että se olisi johtanut koko farssinomaiseen uravalintaan.
- Tässä tilanteessa ei oltaisi, mikäli kyseinen ämmä ei olisi koskaan ilmaantunut elämään.

Tai oikeastaan:

- Tässä ei oltaisi, mikäli ISIS ei olisi epäonnistunut biologisten aseidensa kokeilussa ja aiheuttanut ihmisten muuttumista käveleviksi lobotomiapotilaiksi. Koska siitähän ilmiselvästi tässä oli kyse.

Okei, mutta aikaa ei oikeastaan ollut jäädä ruotimaan tätä asiaa. Siihen puuhun nimittäin oli päädytty lentokoneesta ja jopa puusta alaspääsemistäkin enemmän Ryan oli kiinnostunut siitä mitä lentokoneelle oli käynyt.

Jotenkin se oli onnistuttu saamaan mukaan Syyriasta sen jälkeen kun sekä viholliset että omat eivät pysyneet enää kuolleina. Pohjois-Syyriassa sijainnut Yhdysvaltojen laivastotukikohta oli pysynyt yllättävän kauan kasassa ja olisi varmaan pysynyt jatkossakin, ellei eloonjääneet sotilaat olisivat päättäneet tehdä omia johtopäätöksiään sulkeutuneista radioyhteyksistä ja lähteneet kotiin. Ilmiselvästihän kyse oli rättipäiden pieleen menneestä biologisesta kokeesta. Ne saisivat rauhassa jäädä syömään toisensa tuhoontuomittuun maahansa.

Tämä oli se ratkaisu. Yksi vajaamiehitetty SEAL-tiimi ja muutamat muut jäljelläolevat sotilaat räjäyttivät tukikohdan, ajoivat lentokentälle ja kaappasivat lentokoneen. Se oli lentokone, jossa tilanne eskaloitui suurinpiirtein Yhdysvaltojen yläpuolella, jonka vuoksi eloonjääneet hankkiutuivat mahdollisuuksien mukaan koneesta ulos. Joku mahdollisesti selviäisi ja voisi kertoa, että Syyriassa oli edelleen eloonjääneitä sotilaita. Tai selviäisi ylipäätänsäkään.

Ryan ainakin selvisi huolimatta niistä olosuhteista mihin päätyi. Puussa roikkuminen laskuvarjon varassa tuntui helvetin typerältä lopputulokselta siihen nähden mistä kaikesta hän oli selvinnyt palveltuaan 16 vuotta laivastossa ja niistä 8 vuotta tarkka-ampujana erikoisjoukoissa. Ensin Afganistanissa, sitten Syyriassa. Yhdysvaltain laivasto oli siinä mielessä kätevä paikka, että sinne saattoi hakeutua harrastamaan eskapismia omasta elämästään vaikka olikin kouluttamaton ja lähtöisin olosuhteista keskiluokan alapuolella.

Jos aivan tarkkoja oltiin, maailmanloppu ei ollut Ryanin mielestä aivan niin ikävä tilanne mitä se olisi voinut olla. Oikeastaan ainoa asia mikä teki siitä ikävää oli se, että hänellä ei ollut mitään käsitystä mitä 15 vuotta kuvioissa olleelle vaimolle ja kolmevuotiaalle lapselle oli tapahtunut. Okei, viimeksi hän oli kuullut vaimosta, kun se oli lähettänyt kirjeen Syyriaan. Ei hänelle, vaan taistelutovereille. Kirjeen sisältö oli yksi niistä 15-vuotisen avioliiton aikana tapahtuneista julkisista häpäisyistä, eli alastonkuvia yksin ja alastonkuvia kesken jääneen high schoolin aikaisten tuttujen kanssa. Sellaisia eskaloitumisia tapahtui, kun sattui olemaan vähän äkkipikainen ja naimisissa vähintäänkin yhtä äkkipikaisen kuubalaisen kanssa. Siitä huolimatta vaimon ja lapsen kohtalo kiinnostivat valtavasti. Ja siinä olikin se ainoa ikävä asia maailmanlopussa, sillä jotenkin se oli palauttanut maailman juuri sellaiseen hallittuun kaaokseen mikä vallitsi Syyriassa ja Afganistanissa. Yhdysvalloissa sitä hallittua kaaosta ei ollut. Siellä oli vain maailma, jossa keskiluokan alapuolella olevasta perheestä ei päässyt eteenpäin, jossa poliisille ei uskaltanut soittaa koska ihonväri ei ollut riittävän valkoinen ja jossa kunnioitusta ei löytänyt edes vaimolta jonka kanssa oli syystä tai toisesta ajauduttu epäkypsään kostopanokierteeseen jo aivan liian kauan sitten.

Syyriassa, Afganistanissa ja tässä uudessa maailmassa taas oli helppo olla. Siinä oli hyödyllistä olla hallituissa määrin kuumaverinen tappokone, joka kykeni helposti sulkemaan ihmisarvon pois sekä eläviltä että eläviltä kuolleilta. Siihen pystyvä ihminen oli tässä maailmassa hyödyllinen. Ne asiat mitä laivastossa opetettiin, olivat tässä maailmassa arvokkaampia mitä raha koskaan ennen.

Mutta palataan siihen puuhun. Siihen puuhun, mihin Ryan oli päätynyt, vaikka se ei todellakaan ollut hänen elämänsä ensimmäinen laskuvarjohyppy. Viimeinen kyllä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Selitettäköön se stressillä ja eriskummallisilla olosuhteilla. Oli stressaavaa kenelle tahansa olla jumissa korkeuksissa lentävässä purkissa, jossa palvelustoverit söivät toisiaan.

Lopputuloksen olisi voinut arvata. Silti Ryan hätkähti, kun muutaman kilometrin päässä kuului räjähdys. Lentokone oli tippunut keskelle metsää, siitä ei ollut epäilystäkään. Samantien hänen oli myös päästävä pois sieltä puusta, varmistettava oliko joku vielä elossa. Hän riuhtoi ja repi laskuvarjon köysiä välittämättä pudotuksesta, ja leikkasi ne lopulta poikki. Siinä oli mukana onnea: oksiin juuttunut laskuvarjo repeytyi suhteellisen rauhallisesti. Pudotusmatka maahan pieneni joka hetki, ja kun viimeinen köysi katkesi, matkaa oli vain muutamien metrien verran.

Onni loppui siihen. Ryan ei voinut hillitä huutamista, kun maan kanssa kontaktia ottanut olkapää muljahti pois paikoiltaan. Se oli äärimmäisen kivuliasta ja äärimmäisen epämukavaa, mutta onneksi kohtuullisen pieni haaveri. Hakkaamalla olkapäätä puuta vasten sen sai paikoilleen, mutta jälkeen jäi sekä kipu että epämukava tunne, mutta myös toistaiseksi käyttökelvoton vasen käsi.

Verrattuna palvelustovereihin selviytyminen lentokoneesta oli kuitenkin sujunut hyvin. Lentokone oli paiskautunut maahan vauhdissa. Se oli repeytynyt kahtia, ja lennättänyt istuimia, ihmisiä ja romua ympäriinsä satojen metrien säteelle. Se oli myös tapahtunut riittävän äänekkäästi, jotta jokaisen epäkuolleen huomio lähistöllä oli kiinnitetty turmapaikkaan. Metsä kuhisi niitä. Niiden epäinhimillistä mölinää säesti muutamien eloonjääneiden huuto.

Selvää oli kaksi asiaa:
1. Kuolleet eivät kävelleet vain Lähi-Idässä
2. Ketään muita ei lentokoneesta jäisi eloon